Sininen ja valkoinen

"Kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin,
mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin.
Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien?
Tai sen kaiken rikkauden? Kunnes tiesin vastauksen.

Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.
Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.
Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien.
Valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen.

Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen.
Lämmön tunsin kuitenkin, lujuudessa graniitin.
Hiljaa kuusten kuiske soi, terveisensä tuuli toi.
Sininen ja valkoinen, värit ovat vapauden.

Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.
Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.
Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien.
Valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen."

Kiitos, Jukka Kuoppamäki! Jotenkin olen aina pitänyt kyseisestä laulusta. Onhan se äärettömän melankolinen, mutta kaikessa sen runsaudessaan myös äärettömän koskettava...

Tämäkö se on, mitä minäkin tulen Suomesta maailmalla kertomaan? Onko tässä laulussa kiteytettynä kaikki se, mitä me täällä Pohjolassa, Kalevalan kankahilla olemme? Mikä se on se suomalaisuus? Mikä? Riittääkö maatamme ja meitä kuvaamaan kesän yöttömät yöt sinisine kuulaine taivaineen sekä talven valkoisena hohtavat hanget paukkuvine pakkasineen?

Ehkä se riittää (jonkun toisen mielestä varmaan ei, mutta siitäpä en nyt välitä), sillä minusta tämä kaikki kuvaa osuvasti myös sitä rikkautta, sitä, mistä saamme oikeasti olla kiitollisia. Voisinhan minäkin lisätä ja kertoa kaikkea ikävää tästä Murheellisten laulujen maasta, mutta onko se oikeasti sen väärtiä? Kuinka vahvasti me suomalaiset itse viemme maailmalle kuvaa alakuloisesta ja puolet petäjäistä syövästä kansasta, joka ajaa itsensä vähitellen Turmiolan Tommin tielle omalla jääräpäisyydellään sekä liiallisella alkoholin käyttämisellään? En tarkoita toitottaa mitään positiivisuusjuttuja, en todellakaan. Minä olen vain pohdiskelevalla tuulella ja heittelen ilmaan näkökulmia, joita mieleeni hyppelee :).

Voisimmeko me oikeasti vain kertoa luontomme hienot vivahteet, kutsua maailmaa tänne niitä äimistelemään ja antaa toisten tehdä omat tulkintansa siitä, millaisia me kansana olemme, ilman että olemme itse heti alleviivaamassa luonteenpiirteitämme ja käyttäytymismallejamme? Voisimmeko itse antaa mahdollisuuden mielikuvien muutokseen, ilman että meidän on itse niitettävä etunenässä sitä viljaa, jonka itse olemme kylväneet? Totta kai meidän pitää olla ylpeitä historiastamme ja korjata väärät uskomukset, mutta en täysin allekirjoita sitä, että Suomi ja me suomalaiset oikeasti olisimme niin negatiivisia kuin "maailmalta kuuluu". Juu, kyllä minä tiedän ja muistan, että paljon on semmoista, mitä ei välttämättä tahtoisi ensimmäisenä maailmalle kuuluvan, mutta paljoon me voimme myös omalla uskomuksellamme vaikuttaa. Jos uskomme ja sanomme olevamme jonkinlaisia (tarkoitan nyt niitä negatiivisuuden aaltoja), sellaisia piirteitähän meistä heti ensimmäisenä etsitään. Ja luonnollisesti tämä toimii myös toiseen suuntaan. Hyvä olisi tässäkin löytää se paljon kuulutettu kultainen keskitie :).

Nii'i, tämmöisiä aatoksia näin kesä- ja heinäkuun vaihtumisen kynnyksellä pulpahti mieleen :). Yöttömän yön juhlan viettämisellä on varmaankin tähän kaikkeen vaikutusta. Aivan upea oli sää, kirkas ja valoisa yö ja onnellinen mieli siitä, että sai sen kaiken kokea. Tuttuja tavattiin ja - selvähän se - eniten maailmalla tunnettua suomalaisuutta alleviivattiin, mutta meillä EI ollut ikävää, ei ollut negatiivista, vaan iloa elämästä, joka meille on suotu, ja iloa läheisistämme, joita varmasti ikävöimme tulevien kuukausien aikana.

Niin... Nyt ehkä olisi aika jo käpertyä peiton alle :). Täältä kuuluu taas jossain välissä :).

-E

P.S. Aamukampa on aloitettu :).